Tässä yövuoron ratoksi ajattelin kirjoitella teille ja lähinnä itselleni mun erittäin ristiriitaisista syömistottumuksista. Taustatietona mainittakoon, että mussutin juuri viidennen digestive-keksin runsaalla aurajuustolla ja huuhtelin sen alas Ed-virvoitusjuomalla. Way to go, minä.
Päätin edetä aikajärjestyksessä, koska mun syöminen on niin pöllöä etten osaa erinäisiä hölmöilyjäni muuten eritellä
Lapsuus
Olen ollut aina laiha. Aina. Lapsena mulle ei maistunut ruoka eikä paljon mikään muukaan. Inhokkeihin kuului lämpimien ruokien lisäksi mm. täytekakku (!!!), letut, karjalanpiirakka. Pulla, karkki, suklaa ja jäätelö on maistunut jo muksuna, ja maistuu edelleen ^^
Meillä äiti teki aina ihan perus kotiruokaa, mutta mieleen ei oikeen tule mitään lämmintä ruokaa mikä olisi ollut suosikki? Kun yleisesti ottaen en tykännyt mistään. Muistan kuinka äidin serkku uhkaili mun kutistuvan ja lopulta katoavan, jos en syö. Mut kun ei vaan maistunut!
Teini-ikä
Kouluruokailuissa yläasteella taisin yleensä syödä lähinnä salaattia ja näkkileipää, koska lähestulkoon kaikki lämpimät ruoat kuului inhokkeihin edelleen. Muistan jokapäiväisen kilpajuoksun parhaan kaverin kanssa näkkileipäosastolle kaivamaan Keijunappien seasta harvinaisia Floranappeja. Niitä oli vähän. Ja nopeat söi, hitaat ei :)
Herkut maistui edelleen. Aamuisin en saanut alas juuri mitään, lounaalla siis näkkileipää ja salaattia, kotona sitten roiskeläppämiksropitsaa Jyrkiä ja Bonanzaa katsellen :D. Yäk.
Mun suurin ongelma yläasteella oli mun liian laihat ja pitkät jalat. Mulla on oikeesti suhteessa tosi pitkät jalat ja kun paino ei muutenkaan pysynyt pituuden perässä mun venähtäessä yläasteella tähän huikeaan 170cm mittaani, niin mistään ei löytynyt sopivia farkkuja!!! Monesti jouduin ostamaan liian isot, joita äiti sitten kavensi, tai sopivat muuten, mutta lahkeden päärmäykset piti avata...
Angstailin satunnaisesti mun mahasta, joka varmaan lähinnä turvotti välillä kaikista herkuista.
Ja jostain syystä kävin parin kaverin kanssa jossain vaiheessa jossain koululla järjestettävässä rasvanpolttojumpassa?!
Nuoruus
Mun tapoihin ei nuorempana kuulunut tarkkailla painoa tai syömisiä, koska painoindeksi oli muutenkin alhainen (16-17?) Meillä kotona ei herkkuja oo koskaan kielletty, päinvastoin niitä löytyy aina. Äiti oli sellainen pullantuoksuinen, edelleenkin aina iskemässä leipomuksia ja muita herkkuja pöytään kun siellä käy. Vähän sillä periaatteella, että kaikki on sallittua kun on kerran hoikka. Myös roskaruokaa tuli kulutettua aina kun sitä sattui tekemään mieli.
Olin tosi raivostunut, kun terveystiedon opettaja ilmaisi lukiossa, että jos painoindeksi on alle 18, niin on anorektikko. Just! Mulla oli just vissiin se 16 tai 17 enkä todellakaan välittäny paskaakaan mitä söin. Olisin mieluummin ollut vähän muodokkaampi!
En osaa sanoa, miksi olin niin hoikka. Kai se on ne geenit, koska kyseessä ei todellakaan ollut terveelliset elintavat. Ainoa säännöllinen harrastus oli ratsastus ja sekin vain kerran viikossa. Ihan liikkumaton en ole ollut koskaan kyllä, aina viihtynyt ulkona.
Lukioaikana pyöräilin kesät, saattoi mennä varmaan kevyesti parikymmentä kilometriä päivässä ja välillä reilusti enemmänkin, kun mentiin edestakaisin keskustan ja lapsuuden ghettoni väliä. Sain mennä ihan vapaasti yökaudetkin ja aina pyörällä, vanhempani uskoivat mun liikkuvan hyvässä seurassa...yleensä näin olikin... :)
En tiedä mitä muuta tästä ajasta sanoisin. Ehkä sen verran, että mun angstaukset liittyi kaikkeen muuhun kuin omaan kehoon. Siis en tarkoita että olisin siihenkään ollut tyytyväinen, mut muut asiat vei kaiken angstausenergian :) Mm. mun vaikeasti käyttäytyvä TUKKA!
Aikuistuminen
Lukion jälkeen jokin muuttui. Menin töihin, ja yllättäen alkoi ruoka maistua! Vähitellen parin vuoden kuluessa aloin tykkäämään kaikesta, mitä olin ennen inhonnut. Viimeisimpänä täytekakusta! Ja niinkun iän myötä usein, niin painokin normalisoitui pituuteen nähden. Hoikka olin edelleen.
Ruoka maistui, mut mitään en harrastanut edelleenkään. Työnkuvaan kuului kävelylenkit melkeen joka päivä, mutta vuoden amk-opiskelun aikana sekin jäi pois. Jossain vaiheessa innostuin heilumaan salilla ja uimassa tietämättä yhtään mitä olin tekemässä.Niimpä siinä kävi, et yllättäen painoin 60kg. Vähän se hirvitti, mut vaihteeksi musta oli hauskaa olla jotain muuta kuin heinäseiväs, ja oikeestaan viihdyin siinä painossa.
Edelleenkään en pahemmin katsonut mitä suuhuni laitan vaan söin aika pitkälti just sitä mitä huvitti, hetkellisiä poikkeuksia lukuunottamatta. Totuus oli kuitenkin se, että päivittäinen kirjaimellinen paskan syöminen alkoi näkyä.
Kuva musta vuodelta 2008, painoin 60kg. Ja olin suht tyytyväinen.
Käännekohta
Tästä olen kirjoittanut blogin historian alkupuolella.
Kaikki muuttui vähäksi aikaa. Osa muutoksesta elää edelleen. 2008/2009 vuodenvaihteesta 2009 kesään mennessä laihduin 9kg. Painoin siis alimmillaan 51kg. Se oli siinä alipainon rajamailla. Voisin sanoa repsahtaneeni jonkinlaisen syömishäiriön puolelle, vaikka en olisi sitä koskaan itestäni uskonut. En viitsi sitä enempää eritellä, kun olen siitä ajasta jo tosiaan aiemmin kirjoittanut. Pidin vaan itseäni nälässä, koukutuin nälän tunteeseen, nautin siitä ja pyörryttävästä tunteesta, kammosin hiilareita ja elin päiviä pelkällä rakkaudellani, suklaalla. Liikuin niin paljon kuin pystyin, jaksoin ja en jaksanut. Läheiset oli varovasti huolissaan, jopa isä laskeskeli mun painoindeksiä. Kärsin vatsakivuista pienimmänkin syömisen jälkeen, kaikenlaisista hormooneihin liittyvästä emotionaalisista ja fyysisistä vaivoista. Ulkonäkööni olin todella tyytyväinen!
Tämä kuva on kesältä 2009, omasta mielestä olin parhaimmillani, nyt jälkeempäin näytän omasta mielestäni varsinkin naamasta liian laihalta.
Joka tapauksessa mun tietoisuus syömisistäni sai alkunsa tuolloin, ja on siitä seurannut ehdottomasti paljon hyvää, vaikka piti käydä aikamoisten pohjamutien kautta. Myös rakkaus liikkumiseen syntyi tuolloin. Työyhteisössä vallitsi silloin joku elämäntapavillitys, ja muutaman työkaverin kanssa keskustellen myös tietämys kasvoi paljon. Mitä ihminen tarvitsee, miksi, milloin, mitä pitäisi välttää, yms.
Opin myös sen, että muutamassa kuukaudessa saan kyllä painoni alas jos vaan haluan! Siksi mua ei nykyään niin paljon stressaa, jos olen lihonnut.

2009
No eihän tuo nyt pahalta näytä. Kuvassa hymyilen, mut sisällä kävi jatkuva taistelu. Jokainen kalori oli liikaa.
Salitreenaaminen mut sit lopulta pelasti syömishäiriöltä, kuten olen aikaisemminkin jo kirjoittanut. Prosessi kesti pari vuotta ja täytyy myöntää, että muutama kuukausi sitten meinasi tulla uusi repsahdus. Muistin taas kuinka pienestä sen onkaan kiinni et nälkään jää koukkuun. Lihakset ja voima on kuitenkin onneksi niin tärkeitä mulle nyt, että repsahdus jäi lyhyeksi.
Tää postaus venähti niin pitkäksi, et päätin kirjoittaa nykyhetkestä ensi yönä. :)
Ja jos tämän jaksoit lukea, niin pointsit sulle!!!